Ihmisen auttamisella, kohtaamisella ja tukemisella voi olla monia perustoja ja taustateorioita. On suuntauksia, joissa pyritään korostamaan pelkkää tulevaisuutta ja positiivisia vaihtoehtoja, konkreettisia ratkaisuja ja tällä on joissakin tapauksissa oma merkityksensä, sekä on myös suuntauksia , joissa tiedollisen hallinnan vahvistamisella pyritään luomaan kontrollia elämään ja tältä pohjalta auttamaan tuen tarpeessa olijaa.
Oma lähtökohtani on se, että ihmistä täytyy ymmärtää hänen tunteidensa, menneisyytensä ja sisäisten kokemustensa varassa. Nuo sisäiset kokemukset perustuvat omanarvontuntoon, itsetuntoon ja sen koettuun arvoon tai arvottomuuteen ja toisaalta aloitteellisuuteen, kontrollikykyyn ja hallintaan. Ihminen on tarinansa tulos ja tässä viitekehyksessä hän kohtaa todellisuuden ja toiset ihmiset, joiden kanssa on tekemisissä. Uskon, että ihminen on altis siirtämään taustassaan olevan käsittelemättömän uusiin tilanteisiin, jonka pohjalta hän ehkä joutuu vaikeuksiin huomaamatta, että nyt eletään toista todellisuutta ja toista aikaa ja että ongelmia synnyttänyttä aikaa ei enää konkreettisesti ja reaalisesti ole, mutta joka aika hänen subjektiivisessa todellisuudessaan, kokemusmaailmassaan yhä vahvana taakkaa tuovana totuutena elää. Tämä näkemys on sovellettavissa niin psykoterapiaan kuin konsultatiivisiin tilanteisiin, joissa ammatti-ihmiset kohtaavat autettavia, opettajat lapsia ja auttajat tuen tarpeessa olevia.
Sisäiset kokemukset ja sisäinen maailma ovat äärettömän tärkeitä ymmärtää, huomioida ja arvostavasti ottaa lukuun kun mietitään sitä, miltä pohjalta toista autetaan. Ihminen ei ole pelkästään älyllinen ja rationaalinen, vaan ihminen on mitä suurimmassa määrin emotionaalinen olento ja tuo tunnetaso on hyvin syvä ja koko elämänhistorian käsittävä ja usein –näin uskon- merkittävimmät resurssit ja vahvuudet ja toisaalta merkittävimmät ja ahdistukset tulevat siitä kaikesta mitä ihminen on aiemmassa ja erityisesti varhaisessa elämässään kokenut.
Nykyään halutaan nähdä asiat hyvin paljon rakenteellisessa ja neuraalisessa valossa, mutta ei ymmärretä tai ei uskalleta tai haluta ymmärtää, että tuon neuraalisen tekijän on muovannut ihmisen vuorovaikutusmaailma, tärkeät ihmissuhteet ja kaikki se mitä hän on elämässään kokenut. Elämme jotenkin ’ahdistuspakoisessa’ kulttuurissa , jossa asiat yritetään nähdä mekaanisina, neuraalisina, rakenteellisina ja lääketieteellisesti hoidettavina tai mekaanisesti kuntoutettavina asioina , jossa sisäinen ahdinko ohitetaan. Varsinkin lasten suhteen tämä orientaatio tuntuu todella pahalta. Silloin sisäinen paha olo jää huomiotta, eikä lapsi saa todellista apua, vaikka hänen lääkärinsä tai ’terapeuttinsa’ olisivat miten tyytyväisiä tahansa.
Tältä pohjalta lähestyn ihmistä herkästi kohdattavana, autettavana ja tuettavana toisena, johon pitää samaistua, jonka kanssa inhimillisiä tunteita jaetaan ja tästä alkaa useimmiten kasvu ja hallinta kohti uutta onnellisempaa ja toimivampaa psyykkistä tasoa.